Huh, mikä päivä

Onpa ollut pitkästä aikaa kamala työpäivä. Tai itse asiassa tämä päivä ei itsessään ollut edes kamala. Viime viikko oli. Mutta viime viikko onnistui näköjään tekemään turhaksi lähes viisi viikkoa sairaslomaa ja entinen ahdistus on täydellä voimalla päällä. Säikähdän joka kerta, kun huomaan sähköpostin saapuvan tai jonkun kävelevän minua kohden, katsovan minua. Älkää tuoko minulle mitään, kysykö mitään. En pysty tänään ottamaan mitään vastaan.

Aistit ottaa liian paljon dataa vastaan, en pysty käsittelemään kuka minulle puhuu, mistä tulee mitäkin, sydän hakkaa, hengitys pysyy kiihtyneenä rauhoitusyrityksistä huolimatta. Jatkuva aistipommitus. Tekee mieli jonnekin rauhalliseen paikkaan piiloon, karkuun. Ei pysty kuvittelemaankaan tekevänsä mitään vähänkään keskittymistä vaativaa - tai edes listaamaan mitä pitäisi tehdä. Onneksi päivä on pian ohi. Toivottavasti uni auttaa ja huomenna on taas jo rauhallisempi olo.

Ensimmäiset askeleet takaisin elämään

Kadotin itseni. Jossain vaiheessa matkan varrella se tapahtui. Hitaasti, pikkuhiljaa, niin etten huomannut. Samalla hävisi elämänvoimani, haluni.

Kevät. Päivästä päivään vaellan automaattiohjauksella ottaen suunnan muiden toiveista. Töissä toisten ohjattavana, teen mitä kiltiltä tytöltä odotetaan. Kotona vältän konflikteja, arvioin ja täytän toiveet ennen kuin ne esitetään. Ei ole voimia miettiä mitä haluan, saati puolustaa itseäni. Resepti suoraan väsymykseen, ahdistukseen ja masennukseen. Ystävät neuvovat, mitä tulisi tehdä. En vain jaksa.

Viimeisillä viikoilla ennen nollapistettä istun sohvalla tuijottamassa eteeni. Liian väsyneenä edes avaamaan tv:tä. Ystävien tapaamisen ja harrastukset olen karsinut jo aiemmin, niihin ei riittänyt enää voimia. Kaikki loput voimat panostan työhön. Vastine töistä on nyrkki naamaan. Ilman sanoja kerrottu viesti, 'ei kiinnosta mitä sinä haluat tehdä'. Kutsut mielenkiintoisimpaan projektiin loppuvat, tilalle tulee vuosia aiemmin muualle siirtyneet rutiinihommat. Burnout. Boreout. Niiden yhdistelmä, kuka tietää. En itse tunnista asiaa. Enkä myönnä. Ei minulle voi sellaista tulla. Minä olen vahva. Minä jaksan. Minua vain vähän väsyttää.

Terapeutti. Taitava ohjaus lääkäriin mainitsematta sanallakaan masennusta tai burnoutia. Tähtäimessä Kelan tukema pitkäaikaisterapia. Lääkäristä ohjaus psykologille. Lääkkeiden tuputus, väistö. Psykologilla masennustestit, keskivaikea - vaikea masennus. Burnout testit, lähes täydet pisteet. Jei. Tuijottelen testejä ja kysymyksiä. En vieläkään usko. Ei minulle sellaista voisi tulla. Olen vahva, sanon itselleni, mutta en enää aivan samalla vakaumuksella kuin ennen.

Ohjaus psykiatrille työkyvyn arviointia ja lausuntoa varten. Edessäni istuu vanhempi naishenkilö, joka on huolissaan siitä, miten selviäisin läpi kesästä. Tuijotan naista epäuskoisena. Mitä se puhuu, ainahan minä olen selvinnyt, olen vahva, jaksan. Mutta sanat uppoavat syvemmälle. Käsissäni on paperi, missä luetellaan oireita. Lähes kaikki koskevat minua. Masennus. Burnout. Miten tässä näin kävi. Alan miettiä lääkkeitä.

Kotona lääkkeistä tulee taistelu. Mies, joka luonani asuu, ei tajua että edes harkitsen asiaa. Positiivinen puoli: ensimmäistä kertaa lääkeriidan päätteeksi mies tajuaa, miten huonossa kunnossa olen.

Etsin tietoa lääkkeistä. Sivu sivulta päätökseni varmistuu. Sivuoireiden lista on vakuuttava. En tule syömään niitä. Etsin vaihtoehtoja. Saksan käytetyin "lääke" on mäkikuisma. Sillä mennään. Mies, joka luonani asuu, on viimein asiassa puolellani ja ehdottaa lisäksi 5-HTP:tä. Tutustumisen jälkeen myös purkki sellaista livahtaa ostoskoriin.

Psykiatri antaa kirjalistan. Käyn kirjastossa ja ryhdyn ahmimaan kirjoja. En ole yksin. Nuorilla naisilla on lähes buumi burnouteja. Kiltin tytön syndrooma altistaa omien tarpeiden unohtamiselle, positiivisen aggression puutteelle. Työnantajat vaativat aina vain enemmän ja antavat vähemmän.

Kokonainen uusi maailma avautuu. Ajatukset alkavat etsiä uusia uria.