Aamun ajatus

Jos rajoitat valintasi vain siihen, mikä näyttää mahdolliselta ja järkevältä, kadotat samalla yhteyden siihen mitä todella haluat, ja kaikki mitä jää jäljelle, on kompromissia.
- Robert Fritz

Tänään löytyi tuollainen ajatushelmi. Tuo ehkä tiivistää parhaiten sen, mikä minut on nykyiseen tilaan ajanut. Olen jo vuosia, ehkä ainakin parin vuoden ajan, jättänyt huomioimatta sisäisen ääneni, joka on huutanut "Lähde pois, mene jo, pelasta itsesi!!!". Olen antanut yhteiskunnan normien, kollektiivisen 'tavanomaisuuden', ahdistaa minut tilanteeseen, missä en halua olla. Olen kuullut takaraivossani äänet "eihän kukaan täysjärkinen vain jätä vakituista työtä ilman jatkosuunnitelmaa (mieluiten paremman työn muodossa)"; "sinulla on kaikki (ulkoisesti) hyvin, miksi valitat tai haluat muutosta"; "eihän kukaan työstään pidä, se vaan nyt tulee tehdä"; jne jne. Aina joku sopiva teksti tai kommentti tuli vastaan, kun ajatteli haluavansa pois ja mieli kääntyi "eihän tämä niin paha ole, kyllähän minä jaksan". 

Ja niin jaksoinkin. Laitoin vielä vaan jopa aina enemmän puhtia peliin, mitä enemmän alkoi tuntua vaikealta suoriutua tehtävistä. Ja ihmettelin, kun aina väsytti. Ja kaikki alkoi ärsyttää. Aloin ärsyyntyä jopa aivan vieraille ihmisille bussissa, eivät mukamas käyttäytyneet niinkuin piti. Ja sitten ärsytti se, että ärsytti aina ja kaikki. Ihminen, joka on aina pitänyt itseään enimmäkseen positiivisena ja kilttinä toisia kohtaan ei pysty ihan heti suhtautumaan siihen, että tiuskiikin toisille. Ärsyyntymisen syyksi riitti jopa se, että joku tuli töissä keskustelemaan jostain asiasta. Kun ei vaan pystynyt ottamaan mitään lisäasiaa lautaselleen eikä selvittämään yhtään ongelmaa. Ei itse asiassa halunnut kuullakaan mistään sellaisesta. 

Onneksi psykiatri antoi - taisi olla heti ensimmäisellä käyntikerralla - lappusen, jossa oli listattu työuupumuksen ja masennuksen oireita. Suuri osa itseä vaivanneista asioista oli listattuna tuolla lappusella. Helpotti. En ollutkaan muuttunut ilkeäksi ihmiseksi. Enkä välttämättä jatkossa joka kerta unohtaisi, mihin olen pysäköinyt autoni ostoksilla käynnin ajaksi. Tai mitä olin juuri tekemässä. Tai mitä olin juuri kymmenen minuuttia sitten jonkun kanssa puhunut tai luvannut tehdä. Tulisin myös toivottavasti saamaan takaisin hyvät unenlahjat. Jopa haluamaan taas joskus seksiä. Haluamaan tehdä ja syödä hyvää ruokaa ainaisen vähimmällä vaivalla aikaansaadun sekalaisen nälänpitimen sijaan. Painokin saattaisi alentua ihan melkein itsestään, kuten se teki sairausloman loppuvaiheissa. Vahinko vain, että töihin paluu taisi palauttaa myös kortisoliarvot taivaslukemiin ja samalla myös esti jatkoparannukset sillä alueella. Jännityksellä odotan, mitä mahtaa tapahtua, kun saan stressin kokonaan aisoihin. 

Moni asia on jo parantunut. Monet oireista olen myös oppinut paremmin tunnistamaan. Huomaan nykyään heti, kun ahdistaa ja alan miettiä syitä asiaan ja josko sille olisi tehtävissä jotain. Ennen yritin vain jättää asian huomiotta ja porhaltaa eteenpäin "täytyy", "pitää", "kuuluu tehdä" -sanat takaraivossa kaikuen. Nuo sanat on nyt poistettu, kiitos aivan loistavan kirjallisuuden. Eläköön laiskuus ja vain pakollisten asioiden tekeminen. Ja ne pakolliset asiat kun tuppaavat vielä muistuttamaan itsestään eikä niitä siten pysty jättämään tekemättä. Eli niistä ei tarvitse edes huolehtia, ne huolehtivat itse itsestään. Ja kaiken muun voikin unohtaa. Pakollisten lisänä tehdä vain sen minkä haluaa tehdä. 

Maailmasta on tullut yhtäkkiä taas jotenkin yksinkertaisempi paikka ja ajatuksen tasolla huomaan palaavani aiempiin vuosiin ja muistavani, mitä tein silloin nauttiakseni elämästä. Jossain vaiheessa vaakakuppi vaan kääntyi tuolle "pakko, pakko, pakko ja pitäisi" -puolelle ja unohtui kaikki tuo suloinen laiska ajanvietto. Tai ainakin tunsi syyllisyyttä, jos jumittui tunneiksi katsomaan jotain tv-sarjaa. Miksi? Miksi ihmeessä tuntea syyllisyyttä jostain mitä haluaa tehdä? Ehkä siksi, että silloinkin olisi pitänyt tehdä jotain "hyödyllistä". Luin vähän aikaa sitten tekstin, minkä mukaan itselleen laiskottelun anteeksi antavat ihmiset saivat paljon enemmän aikaan. Siinä on varmasti vinha perä. Kukapa tahtoisi totella toiselta ihmiseltä komentoa, jossa olisi vaan syyttelyä ja ilkeyksiä. Ehkäpä sitä ei halua kuunnella itseltäkään ja mieluummin tekee asioita - sitten kun huvittaa ja laiskottelu on saatu päätökseen - jos suhtautuu leppoisasti ja myönteisesti itseensä ja tekemiseen. Loistava oivallus. Olen jo saanut tämän ujutettua ajatusmaailmaani, toivottavasti pystyn jonain päivänä toteuttamaan sitä täysin. 

Ahdistus

Viime viikolla oli jo tosi hyvä pohjafiilis, vaikka itse viikko ei niin loistava ollutkaan. Viikkoon mahtui mm. yhteenotto pomon kanssa ja kiusaamistilanteen kärjistyminen työkaverin osalta niin etten halunnut tiistaina tulla enää ollenkaan töihin. Kaikesta huolimatta fiilis oli kuitenkin hyvä vaikkakin väsynyt viikonloppuun mennessä. Viikonlopun aikana/viikon alkuun mennessä ahdistus palasi kuitenkin todella vahvana ja on nyt koko ajan päällä. Taas on hieman vaikea löytää tarkkaa syytä, mistä asia voisi johtua ja mitä sille niin ollen voisi tehdä.

Ajattelin eilen sen olevan vain maanantaista johtuvaa, mutta enää ei pelitä sekään selitys kun tänään on jo tiistai. Kurja olla ja tulee luikittua seiniä pitkin, kun ei jaksaisi/haluaisi kohdata ketään. Tai nökötettyä omalla paikallaan koko päivä. Tekee varmasti tosi hyvää kropalle istua samassa paikassa päätteen edessä koko päivä ja nousta ainoastaan ruokatauon ajaksi. Ja silläkin tauolla siirtyä vain toiseen paikkaan istumaan.

Ahdistus on kyllä outo tapaus. Enpä ole ennen tajunnutkaan sen olevan näin kouriintuntuva olotila. Tai aiemmin en osannut eritellä sitä. Nyt osaan, kun erotan hetket, jolloin sitä ei ole ollenkaan ja hetket jolloin se on niin voimakkaana päällä, että se meinaa jyrätä yli.

Huh, mikä päivä

Onpa ollut pitkästä aikaa kamala työpäivä. Tai itse asiassa tämä päivä ei itsessään ollut edes kamala. Viime viikko oli. Mutta viime viikko onnistui näköjään tekemään turhaksi lähes viisi viikkoa sairaslomaa ja entinen ahdistus on täydellä voimalla päällä. Säikähdän joka kerta, kun huomaan sähköpostin saapuvan tai jonkun kävelevän minua kohden, katsovan minua. Älkää tuoko minulle mitään, kysykö mitään. En pysty tänään ottamaan mitään vastaan.

Aistit ottaa liian paljon dataa vastaan, en pysty käsittelemään kuka minulle puhuu, mistä tulee mitäkin, sydän hakkaa, hengitys pysyy kiihtyneenä rauhoitusyrityksistä huolimatta. Jatkuva aistipommitus. Tekee mieli jonnekin rauhalliseen paikkaan piiloon, karkuun. Ei pysty kuvittelemaankaan tekevänsä mitään vähänkään keskittymistä vaativaa - tai edes listaamaan mitä pitäisi tehdä. Onneksi päivä on pian ohi. Toivottavasti uni auttaa ja huomenna on taas jo rauhallisempi olo.

Ensimmäiset askeleet takaisin elämään

Kadotin itseni. Jossain vaiheessa matkan varrella se tapahtui. Hitaasti, pikkuhiljaa, niin etten huomannut. Samalla hävisi elämänvoimani, haluni.

Kevät. Päivästä päivään vaellan automaattiohjauksella ottaen suunnan muiden toiveista. Töissä toisten ohjattavana, teen mitä kiltiltä tytöltä odotetaan. Kotona vältän konflikteja, arvioin ja täytän toiveet ennen kuin ne esitetään. Ei ole voimia miettiä mitä haluan, saati puolustaa itseäni. Resepti suoraan väsymykseen, ahdistukseen ja masennukseen. Ystävät neuvovat, mitä tulisi tehdä. En vain jaksa.

Viimeisillä viikoilla ennen nollapistettä istun sohvalla tuijottamassa eteeni. Liian väsyneenä edes avaamaan tv:tä. Ystävien tapaamisen ja harrastukset olen karsinut jo aiemmin, niihin ei riittänyt enää voimia. Kaikki loput voimat panostan työhön. Vastine töistä on nyrkki naamaan. Ilman sanoja kerrottu viesti, 'ei kiinnosta mitä sinä haluat tehdä'. Kutsut mielenkiintoisimpaan projektiin loppuvat, tilalle tulee vuosia aiemmin muualle siirtyneet rutiinihommat. Burnout. Boreout. Niiden yhdistelmä, kuka tietää. En itse tunnista asiaa. Enkä myönnä. Ei minulle voi sellaista tulla. Minä olen vahva. Minä jaksan. Minua vain vähän väsyttää.

Terapeutti. Taitava ohjaus lääkäriin mainitsematta sanallakaan masennusta tai burnoutia. Tähtäimessä Kelan tukema pitkäaikaisterapia. Lääkäristä ohjaus psykologille. Lääkkeiden tuputus, väistö. Psykologilla masennustestit, keskivaikea - vaikea masennus. Burnout testit, lähes täydet pisteet. Jei. Tuijottelen testejä ja kysymyksiä. En vieläkään usko. Ei minulle sellaista voisi tulla. Olen vahva, sanon itselleni, mutta en enää aivan samalla vakaumuksella kuin ennen.

Ohjaus psykiatrille työkyvyn arviointia ja lausuntoa varten. Edessäni istuu vanhempi naishenkilö, joka on huolissaan siitä, miten selviäisin läpi kesästä. Tuijotan naista epäuskoisena. Mitä se puhuu, ainahan minä olen selvinnyt, olen vahva, jaksan. Mutta sanat uppoavat syvemmälle. Käsissäni on paperi, missä luetellaan oireita. Lähes kaikki koskevat minua. Masennus. Burnout. Miten tässä näin kävi. Alan miettiä lääkkeitä.

Kotona lääkkeistä tulee taistelu. Mies, joka luonani asuu, ei tajua että edes harkitsen asiaa. Positiivinen puoli: ensimmäistä kertaa lääkeriidan päätteeksi mies tajuaa, miten huonossa kunnossa olen.

Etsin tietoa lääkkeistä. Sivu sivulta päätökseni varmistuu. Sivuoireiden lista on vakuuttava. En tule syömään niitä. Etsin vaihtoehtoja. Saksan käytetyin "lääke" on mäkikuisma. Sillä mennään. Mies, joka luonani asuu, on viimein asiassa puolellani ja ehdottaa lisäksi 5-HTP:tä. Tutustumisen jälkeen myös purkki sellaista livahtaa ostoskoriin.

Psykiatri antaa kirjalistan. Käyn kirjastossa ja ryhdyn ahmimaan kirjoja. En ole yksin. Nuorilla naisilla on lähes buumi burnouteja. Kiltin tytön syndrooma altistaa omien tarpeiden unohtamiselle, positiivisen aggression puutteelle. Työnantajat vaativat aina vain enemmän ja antavat vähemmän.

Kokonainen uusi maailma avautuu. Ajatukset alkavat etsiä uusia uria.