Jos rajoitat valintasi vain siihen, mikä näyttää mahdolliselta ja järkevältä, kadotat samalla yhteyden siihen mitä todella haluat, ja kaikki mitä jää jäljelle, on kompromissia.
- Robert Fritz
Tänään löytyi tuollainen ajatushelmi. Tuo ehkä tiivistää parhaiten sen, mikä minut on nykyiseen tilaan ajanut. Olen jo vuosia, ehkä ainakin parin vuoden ajan, jättänyt huomioimatta sisäisen ääneni, joka on huutanut "Lähde pois, mene jo, pelasta itsesi!!!". Olen antanut yhteiskunnan normien, kollektiivisen 'tavanomaisuuden', ahdistaa minut tilanteeseen, missä en halua olla. Olen kuullut takaraivossani äänet "eihän kukaan täysjärkinen vain jätä vakituista työtä ilman jatkosuunnitelmaa (mieluiten paremman työn muodossa)"; "sinulla on kaikki (ulkoisesti) hyvin, miksi valitat tai haluat muutosta"; "eihän kukaan työstään pidä, se vaan nyt tulee tehdä"; jne jne. Aina joku sopiva teksti tai kommentti tuli vastaan, kun ajatteli haluavansa pois ja mieli kääntyi "eihän tämä niin paha ole, kyllähän minä jaksan".
Ja niin jaksoinkin. Laitoin vielä vaan jopa aina enemmän puhtia peliin, mitä enemmän alkoi tuntua vaikealta suoriutua tehtävistä. Ja ihmettelin, kun aina väsytti. Ja kaikki alkoi ärsyttää. Aloin ärsyyntyä jopa aivan vieraille ihmisille bussissa, eivät mukamas käyttäytyneet niinkuin piti. Ja sitten ärsytti se, että ärsytti aina ja kaikki. Ihminen, joka on aina pitänyt itseään enimmäkseen positiivisena ja kilttinä toisia kohtaan ei pysty ihan heti suhtautumaan siihen, että tiuskiikin toisille. Ärsyyntymisen syyksi riitti jopa se, että joku tuli töissä keskustelemaan jostain asiasta. Kun ei vaan pystynyt ottamaan mitään lisäasiaa lautaselleen eikä selvittämään yhtään ongelmaa. Ei itse asiassa halunnut kuullakaan mistään sellaisesta.
Onneksi psykiatri antoi - taisi olla heti ensimmäisellä käyntikerralla - lappusen, jossa oli listattu työuupumuksen ja masennuksen oireita. Suuri osa itseä vaivanneista asioista oli listattuna tuolla lappusella. Helpotti. En ollutkaan muuttunut ilkeäksi ihmiseksi. Enkä välttämättä jatkossa joka kerta unohtaisi, mihin olen pysäköinyt autoni ostoksilla käynnin ajaksi. Tai mitä olin juuri tekemässä. Tai mitä olin juuri kymmenen minuuttia sitten jonkun kanssa puhunut tai luvannut tehdä. Tulisin myös toivottavasti saamaan takaisin hyvät unenlahjat. Jopa haluamaan taas joskus seksiä. Haluamaan tehdä ja syödä hyvää ruokaa ainaisen vähimmällä vaivalla aikaansaadun sekalaisen nälänpitimen sijaan. Painokin saattaisi alentua ihan melkein itsestään, kuten se teki sairausloman loppuvaiheissa. Vahinko vain, että töihin paluu taisi palauttaa myös kortisoliarvot taivaslukemiin ja samalla myös esti jatkoparannukset sillä alueella. Jännityksellä odotan, mitä mahtaa tapahtua, kun saan stressin kokonaan aisoihin.
Moni asia on jo parantunut. Monet oireista olen myös oppinut paremmin tunnistamaan. Huomaan nykyään heti, kun ahdistaa ja alan miettiä syitä asiaan ja josko sille olisi tehtävissä jotain. Ennen yritin vain jättää asian huomiotta ja porhaltaa eteenpäin "täytyy", "pitää", "kuuluu tehdä" -sanat takaraivossa kaikuen. Nuo sanat on nyt poistettu, kiitos aivan loistavan kirjallisuuden. Eläköön laiskuus ja vain pakollisten asioiden tekeminen. Ja ne pakolliset asiat kun tuppaavat vielä muistuttamaan itsestään eikä niitä siten pysty jättämään tekemättä. Eli niistä ei tarvitse edes huolehtia, ne huolehtivat itse itsestään. Ja kaiken muun voikin unohtaa. Pakollisten lisänä tehdä vain sen minkä haluaa tehdä.
Maailmasta on tullut yhtäkkiä taas jotenkin yksinkertaisempi paikka ja ajatuksen tasolla huomaan palaavani aiempiin vuosiin ja muistavani, mitä tein silloin nauttiakseni elämästä. Jossain vaiheessa vaakakuppi vaan kääntyi tuolle "pakko, pakko, pakko ja pitäisi" -puolelle ja unohtui kaikki tuo suloinen laiska ajanvietto. Tai ainakin tunsi syyllisyyttä, jos jumittui tunneiksi katsomaan jotain tv-sarjaa. Miksi? Miksi ihmeessä tuntea syyllisyyttä jostain mitä haluaa tehdä? Ehkä siksi, että silloinkin olisi pitänyt tehdä jotain "hyödyllistä". Luin vähän aikaa sitten tekstin, minkä mukaan itselleen laiskottelun anteeksi antavat ihmiset saivat paljon enemmän aikaan. Siinä on varmasti vinha perä. Kukapa tahtoisi totella toiselta ihmiseltä komentoa, jossa olisi vaan syyttelyä ja ilkeyksiä. Ehkäpä sitä ei halua kuunnella itseltäkään ja mieluummin tekee asioita - sitten kun huvittaa ja laiskottelu on saatu päätökseen - jos suhtautuu leppoisasti ja myönteisesti itseensä ja tekemiseen. Loistava oivallus. Olen jo saanut tämän ujutettua ajatusmaailmaani, toivottavasti pystyn jonain päivänä toteuttamaan sitä täysin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti